Olen mietiskellyt paljon horisontaalista solidaarisuutta. Nollatuntisopimuksella työskentelevän siivoojan tai tarjoilijan tilanne on paljon lähempänä omaa todellisuuttani kuin taideinstituution johtajan, jonka kanssa näennäisesti työskentelemme saman asian parissa. Siivous- ja ravintola-aloilla on hiljan tullut esiin järkyttävää työntekijöiden hyväksikäyttöä, jopa ihmiskauppaa. Suomessa, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden mallimaassa.
ITUC eli International Trade Union Confederation pitää yllä työläisten oikeuksien toteutumista mittaavaa indeksiä, joka julkaistaan vuosittain. Vuoden 2020 indeksin mukaan rikkomukset työntekijöiden oikeuksia vastaan ovat poikkeuksellisen korkealla tasolla. Tähän on vaikuttanut osaltaan myös koronapandemia, joka samalla on tehnyt maailmanlaajuisesti näkyväksi sen miten vähän suorittavaa työtä tekevien turvallisuus painaa vaa’assa, kun toiseen kuppiin asetetaan talouskasvu.
Bangladeshin ja Brasilian tehdastyöläisten kamppailut voivat tuntua kaukaisilta. Kyse on kuitenkin maailmanlaajuisesta trendistä, jossa markkinaliberaali talousjärjestelmä jauhaa murskaksi kaiken mikä pyrkii asettumaan jatkuvan kasvun tielle. Ihmisten maailman muodostavat yhteiskunnat ovat kuin keho, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja jostain ne säätiöidenkin sijoitustuotoista jakamat apurahat tulevat. Jonkun työläisen jossain työnantajalleen tuottamasta lisäarvosta.
Vaikka valkoihoisen taidetyöläisen Suomessa kohtaamat työelämän vaikeudet ovat muodoltaan vähemmän brutaaleja kuin brasilialaisen kaivostyöntekijän, jonka kotimaassa työläinen voi asettumalla poikkiteloin päästä hengestään, ovat ne osa samaa problematiikkaa. Kyseessä on kaikille peruskoulun historian tunnilta tuttu pyramidi, jonka alimpana ovat alkutuotantoa tekevät talonpojat (nykyään näiden alle ehkä kuvataan vielä naiset ja orjat joiden tekemä ilmainen työ yhä monin paikoin pitää maailman pyörät pyörimässä) ja ylimpänä veroja keräävät hallitsijat.
Taidekentässä sisällöntekijä vertautuu asemaltaan pyramidin alimpien askelmien hahmoihin, nyky-yhteiskunnassa lähihoitajiin ja siivoojiin. Niihin ryhmiin joiden neuvotteluasema on heikoin, mutta joiden pysähtyminen vaikuttaa koko rakenteeseen välittömästi. Älkää käsittäkö väärin, taiteilijan pysähtyminen ei näy koko yhteiskunnassa välittömästi toisin kuin laitoshuoltajan. Mutta se näkyy toimialan sisällä ja siihen liittyvässä palvelutuotannossa. Tuotannolliset puitteet ja niissä tehty työ ovat tarpeellisia. Kuitenkin ainoa täysin välttämätön taiteen ja taideopetuksen toteutumisen ehto on sisältöä tekevä yksilö.
Teksti on julkaistu Liitos-lehden numerossa 2/20
Lehteä julkaisee Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat STST