Etsi
  • Anna Koskela

Muutos on teonsana

Käsi ylös jos työyhteisössäsi on olemassa yhdenvertaisuussuunnitelma, jos teillä on luottamusmies tai luottamusvaltuutettu, työsuojeluvaltuutettu tai työsuojelutoimikunta. Käsi ylös jos tiesit, että jokaisella työnantajalla on lakisääteinen velvollisuus laatia työsuojelun toimintaohjelma. Käsi ylös jos tiedät mitä eroja on työsuhteella ja apurahatyöllä. Käsi ylös jos tiesit, että voit hakeutua omalle terveysasemallesi työterveyttä koskevissa asioissa. Käsi ylös jos tiedät mikä ero on apuraha- ja palkkatyöllä.

Luottamusmies- tai vastaavan järjestelmän puuttuminen tanssin ja sirkuksen vapaalta kentältä on vakava puute. Toimiessaan, tämä ruohonjuuritason mekanismi suojelee sekä työntekijää että työnantajaa. Molempia osapuolia suojelevan järjestelmän tarve korostuu kentän työympäristöjen ollessa sekä työ- että sosiaalisia ympäristöjä ja työssä yksityisen jatkuvasti lomittuessa yleiseen. Ottaen huomioon tekijöiden määrä ja yhtenevät koulutustaustat, on sula mahdottomuus tehdä töitä vain ihmisten kanssa joita ei millään tasolla tunne ennalta. Kentässä jossa samat ihmiset toimivat useissa rooleissa teostuotantojen ja projektien sisällä on vaikea rakentaa eheää ammatillista identiteettiä johon kiinnittyä. Tekijöiden työnkuva, rooli ja työmarkkina-asema voivat vaihdella useita kertoja päivän aikana.

”Kaikki ovat yksin vastuussa, mikä tarkoittaa ettei kukaan ole yksin vastuunsa kanssa.”


Työroolien moninaisuus ja ristiveto eri positioiden välillä vaikuttavat myös siihen, miten kollektiivinen todellisuudentaju on jatkuvassa vaarassa järkkyä. Ihmisyksilöiden muodostama toimijakenttä on kuin elävä organismi, joka kompensoi toisaalta yhden kohdan toiminnan häiriintyessä. Ammattimaisen työnohjauksen rooli on sama kuin fysioterapeutin, joka avaa lukon polvesta vapauttaakseen solisluun. Nyt, kun kaikkien esittävien taiteiden piirissä käydään #metoo:n jälkimainingeissa keskustelua vallasta sen kaikissa olomuodoissa, muodostuu kenttään painetta, jonka on päästävä purkautumaan. Tälle ei kuitenkaan ole olemassa valmiita kanavia. Kielikuva kuulostaa lattealta, ovathan kysymyksessä ihmisten elämät, ammatilliset ja yksityiset. Me, joista kentän organismi koostuu voimme työntää päämme mainosämpäriin tai ryhtyä jokainen kohdallamme ottamaan vastuuta siitä, millaiseksi toimintaympäristömme muodostuu tulevaisuudessa. Tulevaisuus tehdään nykyhetkessä, miten toimimme vaikeuksien kanssa nyt, määrittää voimakkaasti tuloillaan olevaa toimintakulttuurin muutosta. Muutos on väistämätön, mutta kukaan ei voi taata sen olevan parempaan. Toiminta nykyhetkessä ei ole helppoa. Kehonsa kanssa työskentelevät ihmiset tekevät usein asioita, jotka eivät ole helppoja. Vaikea muuttuu helpoksi harjoittelemalla.

Työryhmän johtajuus tai teoksen ohjaajuus velvoittaa kyseisessä positiossa toimivaa henkilöä kantamaan vastuuta, samalla hän on vastuunsa kanssa usein yksin. Samaan pakettiin kuuluu monesti taiteellinen, taloudellinen ja hallinnollinen vastuu. Uupumus ei ole mikään syy kohdella työryhmää huonosti eikä missään nimessä oikeuta kiusaamista missään muodossa. Se on kuitenkin inhimillisesti ymmärrettävää. Ymmärrettävyys ja ymmärtäminen eivät ole sama asia. Samalla väärin toiminut johtaja ja vääryyttä kohdannut alainen ovat positioiltaan lähempänä toisiaan kuin pinnallisella vilkaisulla vaikuttaa. Molempia todennäköisesti painaa huoli oman työn taloudellisesta kestävyydestä ja jatkuvuudesta. Johtajan turvattu asema on harha. Esiintyjän tai muun työryhmän jäsenen mahdollisuus nostaa esille rahaan ja työolosuhteisiin liittyviä kysymyksiä aina halutessaan on harha. Kukaan ei ole turvassa. Vastuu on kaikkien. Ja täysin ymmärrettävistä ja inhimillisistä syistä asioiden esille ottamisen taakka tulee väistettyä puolin ja toisin. Vaatii poikkeuksellista kestävyyttä asettua asemaan, jossa joutuu väistämättä kohtaamaan ympäröivän ihmisyhteisön tunnereaktiot ja joka, ei mitenkään erityisessä tapauksessa johtaa leimautumiseen hankalaksi, yhteistyökyvyttömäksi, mieleltään sairaaksi, itsekkääksi, aggressiiviseksi ja kaikin puolin vialliseksi möröksi.

On perustavanlaatuisella tavalla väärin väittää, että rakentavaa keskustelua on vain sellainen, jossa vääryyttä kohdannut ryhmä tai yksilö tuo pöytään valmiin, toteutettavissa olevan ratkaisun. Etenkin, kun ongelmia kuten vaikka kiusaaminen, seksuaalinen häirintä tai alipalkkaus ei edes pitäisi olla olemassa. Kaikissa tapauksissa ratkaisu sisältyy ongelmaan. Ei tarvitse kuin lakata toimimasta väärin. Mutta, kaikkia esiintyy ja niistä pitää voida puhua. Ihmisten pitää voida kertoa kokemuksistaan ilman, että heidän tarvitsee olla rakentavia tai edes sovittelevia. Ihmisten pitää tulla kuulluiksi, vaikka kertominen ja kuuleminen voi olla kivuliasta, jopa tuhoavaa. Meidän on tietoisesti kieltäydyttävä toistamasta kaavaa, jolla monissa peruskouluissa ja työpaikoilla kiusaamistapaukset hoidetaan. Kiusattu siirretään toiseen luokkaan, kouluun tai yksikköön. Kiusattu irtisanoutuu tai vaihtaa alaa. Emme voi olla niin pelkurimaisia, ettemme ihmisyhteisönä tartu asioihin silloin kun ne tulevat kohdalle. Yhteisö tekee yhteisöllisyyden jäsen kerrallaan. Kaikki ovat yksin vastuussa, mikä tarkoittaa ettei kukaan ole yksin vastuunsa kanssa.


”Kaikki todennäköisesti ajattelevat olevansa reiluja, oikeudenmukaisia, kykenemättömiä ylilyönteihin. Kaikki ovat väärässä"

Erityisen kummalliseksi työryhmien konsensushakuisuuden ja vaatimuksen ristiriidattomuudesta tekee se, että ryhmäprosessin toinen vaihe on konflikti tai kuohunta. Tämä tapahtuu kaikissa ryhmissä, suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa. Vasta tämän vaiheen jälkeen ryhmä vakiintuu ja pystyy kehittämään kypsää toimintaa. Prosessin toinen vaihe on vaativa kaikille osapuolille. Siihen kuuluu klikkiytyminen, syntipukkien etsiminen oman klikin ulkopuolelta ja valtataistelu. Erityisen vaativa tämä vaihe on ryhmän johtajalle. Hänen vastuullaan on rohkaista ryhmää avoimeen keskusteluun ja vastaanottaa negatiivisia tunteita. Toiset sietävät konfliktia paremmin kuin toiset, harva sietää ristiriitoja kylmäpäisesti kadottamatta kykyään itsereflektioon. Ja onko sitä edes kohtuullista odottaa? Selviytyäkseen myrskyisästä vaiheesta, ryhmän kaikkien jäsenten on otettava vastuuta itsestään, toisistaan ja ryhmän toiminnasta. Kaikki todennäköisesti ajattelevat olevansa reiluja, oikeudenmukaisia, kykenemättömiä ylilyönteihin. Kaikki ovat väärässä. Kaikki voivat ajatella olevansa olosuhteiden uhreja. Näkökulmasta riippuen kaikki voivat olla oikeassa. Tai väärässä. Oikeudenmukaisuus on tekoja ja aina voi tehdä sen mitä pitää oikeana. Se voi olla vaikeaa ja epämiellyttävää, mikä ei tee siitä mahdotonta. Absoluuttiseksi uhriksi identifioituminen on vastuun ulkoistamista. Sotarikokset, kansanmurha, imeväisten seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaaminen ovat asioita erikseen. Nyt puhutaan työstä ja työyhteisöistä.

Ne rahoituksen realiteetit joiden viitekehyksessä kenttä toimii, eivät pienimmässäkään määrin ohjaa tai rohkaise työyhteisöjen hyvinvointiin panostamiseen. Tuotantopaine on jatkuva. Toimeentulo on aina epävarmaa. Palkatonta työtä on tehtävä, jos ei muuten niin apurahahakemusten kirjoittamisen muodossa. Rahaa on aina vähemmän kuin tarvitaan.

Avoin keskustelu vaatii ryhmä- ja itsereflektiotaitojen lisäksi halua ja mahdollisuutta käyttää arvokasta harjoitusaikaa muuhun kuin teoksen valmistamiseen. Ulkopuolisen työnohjaajan tuominen tilanteeseen ei ole ilmaista. Mitä osaa rajallisesta budjetista siihen käytetään? Leikataanko kaikkien palkkoja? Tehdäänkö duetto eikä trio? Jätetäänkö valaistussuunnittelu tekemättä? Tilanteessa jossa kaikki venyvät koko ajan, on vähintäänkin tulenarkaa velvoittaa kaikki yhteisön jäsenet osallistumaan tunne- ja ajatustyöhön, jota he eivät välttämättä koe omakseen. Työn luonteeseen kuuluessa sirpaleinen projektityö, syntyy mahdollisuus sivuuttaa konfliktien käsittely. Väliaikainen työyhteisö voi valita toimia tulehtuneena, koska ryhmän parasta ennen päivä on ennalta tiedossa. Konflikti itsessään ei ole ongelma. Konflikti voi johtaa ongelmiin jotka eivät katoa projektin päättyessä, vaan siirtyvät ihmisten mukana toisiin työyhteisöihin.

Vastuuta alan toimintakulttuurista ei voi ulkoistaa. Kulttuuri muodostuu ihmisyksilöiden toiminnasta ja ihmisten välisistä sosiaalisista sopimuksista joita voidaan muuttaa. Niin vaivalloiselta kuin se kuulostaakin, on tulevaisuus meistä itsestämme kiinni.

Solidaarisuutta voi osoittaa myös sellaisia kohtaan joista ei pidä. Aina voi toimia oikein.

Olemme vastuussa toisistamme, toisillemme, yksilöinä, koko ajan. Joskus on pakko vaikkei haluu.


Teksti on julkaistu Liitos-lehden numerossa 4/19

Lehteä julkaisee Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat STST

4 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Välillä minulta kysytään, miksi lehdessä on niin paljon negatiivista, että eikö voisi olla positiivista? Näen tässä harhan poikasen. Todellisuuden toteaminen itsessään ei ole positiivista eikä negatii

Suomi on 1157km pitkä ja leveimmältä kohdaltaan 542km leveä. Helsingin Sanomien artikkelissa keväältä 2002 kerrotaan, että Suomen keskipiste sijaitsee Kärsämäellä. Aiemmin keskipiste oli sijainnut 24,

Turvemeemien tukkiessa laajakaistan voisi kuvitella, että turve on taiteen arkkivihollinen. Uskallan kuitenkin väittää, että turvegate on vain vedestä pilkistävä jäävuoren huippu. Yhtiökokouskausi oli